Nora Roberts: High Noon (2007)

 

The phenomenal number-one New York Times-bestselling author reaches new heights with a novel about a woman who walks fearlessly into danger - but who must draw on her courage to let love into her life.

Police Lieutenant Phoebe MacNamara found her calling at an early age, when an unstable man broke into her family´s home, trapping and terrorizing them for hours. Now she´s Savannah´s top hostage negotiator, defusing powder-keg situations with a talent for knowing when to give in - and when to jump in and take action. It´s satisfying work, and sometimes those skills come in handy at home dealing with her agoraphobic mother, still traumatized by the brake-in after all these years, and her precious seven-year-old daughter.

It´s exactly that heady combination of steely courage and sensitivity that first attracts Duncan Swift to Phoebe. After observing her coax one of his employees down from a roof ledge, he is committed to keeping this intriguing, take-charge woman in his life. She´s used to working solo, but Phoebe´s discovering that no amount of negotiation can keep Duncan at arm´s length.

And when she´s grabbed by a man who throws a hood over her head and brutally assults her - in her own precinct house - Phoebe can´t help being deeply shaken. Then threatening messages show up on her doorstep, and she´s not just alarmed but also frustrated. How do you go face-to-face with an opponent who refuses to look you in the eye?

Now, with Duncan backing her up every step of the way, she must establish contact with the faceless tormentor who is determined to make her a hostage to fear... before she becomes the final showdown.

Vielä piti tämä päiväkin nähdä: huonoin Nora Roberts ikinä! Yritän nyt eritellä miksi:

1) Sankaritar oli kuin yksinhuoltaja Eve Dallas. Eve Dallas on suosikkihahmoni, mutta ei todellakaan toimi muualla kuin In Death-sarjassa.

2) Carly, Phoeben lapsi, on epäaidoin lapsihahmo ikinä! 7-vuotias, joka haaveilee personal shopperin urasta on oikea amerikkalaisuuden ruumiillistuma. Ei istu suomalaiseen mielenmaisemaan ja on muutenkin ärsyttävä. Saa epäilemään Phoeben kasvatustaitoja. Nora osaa kyllä kirjoittaa lapsihahmoja, mutta tässä hän menee metsään ja pahasti.

3) Robertsin miessankareissa on yleensä aina jotain erikoista ja kiinnostavaa (murtovarkaita, Roarke kaikessa komeudessaan ja rikkaudessaan, synkkiä menneisyyksiä yms.), nyt sankari oli tavallinen kundi, joka oli sattunut voittamaan lotossa. Muutenkin Duncan jäi varsin valjuksi ja koin, ettei hän ollut tarpeeksi vahva Evelle - anteeksi Phoebelle, joka kaipasi rinnalleen Roarkemaista selkärankaa.

4) Yleensä Roberts luo kiinnostavia sivuhenkilöitä ja kuljettaa mukana monia pieniä tarinoita pääosaparin ohella. Nyt kaikki henkilöhahmot jäivät minulle valjuiksi: torikammosta kärsivä äiti lähinnä ärsytti ja itse asiassa kiinnostavin tarina oli tällä kertaa tarinan roistolla, joka keräsi myös oudosti sympatiani.

5) Rakkausromaanin jännite syntyy pääosa parin välisestä kemiasta ja romantic suspense-genren lisäjännite mielestäni siitä, että pääosapari heitetään yhdessä haastavaan tilanteeseen, josta selviytymistä sitten seurataan sydän kurkussa. Nyt pääosapari kävi varsin tavallisilla treffeillä ja Duncan jäi sivustaseuraajaksi sen sijaan, että olisi todella osallistunut pääpahiksen kiinniottamiseen. En aistinut minkäänlaista kemiaa pääosaparin välillä. Kirjasta puuttui mielestäni kaikenlainen kemia ja jännite, jännitystä kyllä löytyi paikkapaikoin.

Siinä ne syyt pääpiirteissään, miksi tämä oli niin huono. Toisaalta en ole vuoteen lukenut mitään Robertsilta. Olen sinä aikana löytänyt monia uusia, todella hyviä genren kirjailijoita esim. Anne Stuart, Shannon MacKenna, Roxanne St.Claire. Samalla olen viehättynyt alpha male-mieshahmoihin, joista Duncan jää valovuosien päähän. Joten onko syy sittenkin minussa itsessäni ja lukutottumuksieni muutoksessa? Kuljemmeko Noran kanssa eri suuntiin? Yksi positiivinen asia vielä tähän loppuun: kirjasta tehty elokuva on vielä paljon huonompi kuin itse kirja.