Kuten sanottua, todella hyvän kirjan jälkeen oloni on usein hyvin tyhjä. Ja tämä tyhjyys näköjään vain korostuu täydellisen trilogian jälkeen. Siispä en yrittänytkään lukea täyspitkää romaania, vaan tartuin novellikokoelmaan Tapestry (2002), jonka tavoitin huutonetistä halvalla. Ostamista puoltivat Karen Marie Moning ja Madeline Hunter sekä minulle uusi tuttavuus Lynn Kurland, johon olen jo pidemmän aikaa halunnut tutustua. Epäilyä aiheutti Sherrilyn Kenyon. Olen aiemmin jo lukenut hänen kokoelmassa olevan novellinsa Dragonswan ja sittemmin luopunut hänestä ja hänen Dark Hunter-sarjasta. Loppujen lopuksi halusin kuitenkin kokeilla kolmea neljästä novellista ja päädyin ostamaan pokkarin.

 

Novellikokoelman punainen lanka on seinävaate. Jokaisessa novellissa seinävaate näyttelee keskeistä roolia, ei tosin sama seinävaate. Ensimmäinen novelli, Lynn Kurlandin To Kiss in the Shadows (86 sivua), oli lämmin, herttainen ja lupauksia antava. Tarina oli hieman tuhkimomainen ja hauska. Sankarilla on alussa flunssa ja hänen veljessuhteensa vaikutti kiinnostavalta. Myöhemmin surfatessani kirjasivuilla huomasin, että kyseessä on melko pitkän sarjan häntäpäähän sijoittuva novelli. Täytyy yrittää sarjan muitakin osia jossain vaiheessa. Valitettavasti ensimmäisen osan painos on ilmeisesti päässyt loppumaan. Mutta Lynn Kurland oli oikein miellyttävä tuttavuus ja jatkan aivan varmasti hänen kirjojensa parissa.

 

Toinen novelli oli Madeline Hunterin An Interrupted Tapestry (74 sivua). Madeline Hunterin kirja The Seducer on yksi ensimmäisistä lukemistani englanninkielisistä romaaneista. Niinpä Hunterilla on aina erityinen paikka sydämessäni, vaikka olenkin jo luopunut tuosta ensimmäisestä kirjasta. Tykkäsin hänen tyylistään ja kirjahyllyn perukoilla odottaa kourallinen hänen kirjojaan aikaa parempaa ja inspiraatiota lukea ne. Tämän novellin jälkeen tuo inspiraatio jää edelleen odotuttamaan itseään. Novellia vaivasi hidas tempo ja ärsyttävä sankaritar. Se sai minut ärsyyntymään, eikä tarina koskaan lähtenyt kunnolla liikkeelle. Siinäpä se lyhykäisyydessään.

 

Olin jo päättänyt jättää Kenyonin muistini mukaan ok novellin väliin, kun kirja unohtui kotiin. Tarvitsin kuitenkin muuta ajateltavaa odottaessani hammaslääkäriä, ja niinpä kävin ostamassa tiiliskiven kokoisen The Mammoth Book of TimeTravel Romancen. Trisha Telepin kokoamassa kokoelmassa on kaksikymmentä lyhyttä aikamatka-novellia, joista luin neljä ensimmäistä. Gwyn Greadyn The Key to Happiness (23 sivua) oli näistä ehkä parhain. Se oli pikkunäppärä, herttainen tarina siitä, kuinka yksi valinta voi määrittää koko elämän kulun ja mitä tapahtuu, jos tuon valinnan saisi tehdä uudelleen. Sandy Blairin MacDuff´s Secret (23 sivua) oli myös viihdyttävän hauska tarina opettajasta, joka viiden oppilaansa kanssa siirtyy ajassa taaksepäin, ja kohtaa skottilaisen klaanipäällikön. Maureen McGowan kertoo tarinan miehestä, joka elää saman päivän yhä uudelleen vuosien vain vaihtuessa. Lost and Found-novelli (21 sivua) oli hyvä ja nautittava sekin. Neljäs novelli oli vanhan tuttuni Sara Mackenzien Stepping Back (26 sivua), ja tuotti suurimman pettymyksen. Ehkä pettymystä selittää se, että minulla oli suuret odotukset novellin suhteen sen pohjilta, että tiesin kirjailijan ja pidin hänen yhdestä kirjastaan. Novelli oli kuitenkin yhtä sotkua ja uskottavuuden rajoja kolisteltiin jatkuvasti.

 

Tämän epäonnistuneen kyhäelmän jälkeen tunsin ajan olevan kypsä taas kunnon romaanille. Karen Marie Moningin novelli Into the Dreaming jäi siis odottamaan vuoroaan samoin kuin 16 mammuttikirjan novellia.